Vihdoin ja viimein pääsin parin viikon sairastelun jälkeen käymään salilla personal trainerin kanssa. Sitten ensimmäisen viiden minuutin jälkeen sitä alkoi miettiä, että miksi olin sellaista rääkkiä niin kovasti edes odottanut. Heh.

Tuntui hyvin nurinkuriselta aloittaa jokainen laite sellaisella olotilalla, että "Kyllähän tätä jaksaa tehdä. Jes!" Sitten painoja nostettiin ja lopulta ei meinannut enää millään jaksaa. Kuitenkin se PT:n tsemppaus sai jaksamaan yllättävänkin pitkälle. Itse olen tällainen mukavuuden haluinen pallero ja yleensä olen lopettanut liikkeiden tekemisen, heti kun alkaa vähän tuntua jossain. Ehkä sekin toi nyt vähän varmuutta, kun oli PT paikalla ja pystyi luottamaan siihen, että sieltä tulee kyllä noottia, jos jokin asento on väärä, tai jos minua sattuu väärään paikkaan tai väärällä tavalla. Kaiken kaikkiaan kaikki omat ajatukset sai jättää jo alunperinkin pukkariin.

Minua hieman jännitti mennä salille ensimmäistä kertaa, kun olin nähnyt poikaystäväni käyvän läpi saman rääkin jo pari viikkoa sitten. Seuraavat kolme päivää hän pystyi hädin tuskin kävelemään ja valitteli kipeitä lihaksiaan ainakin seuraavan viikon. Nyt tuntuu siltä, että tällainen pieni kipu on ihanaa ja harkitsen, josko lähtisin aamulenkille. :)